Tapasin eilen parhaan ystäväni, jonka laskettu aika on kuukauden päästä. Emme olleet nähneet sitten marraskuun, jolloin hän kertoi raskaudestaan ja jolloin minä itkin silmät päästäni hänen olkaansa vasten tätä kauheaa kohtaloani. Tiesimme varmaan kumpikin, että tuona kyseisenä päivänä ystävyytemme liekki alkoi hiipua ja välillemme syntyi yhä levenevä kuilu. Soittelimme kuitenkin toisillemme ja juttelimme niitä näitä. Minä kerroin lapsettomuushoitojen etenemisestä, ystäväni kuunteli kaikki valitukseni ja koettu löytää lohduttavia sanoja.

Eilen kuitenkin huomasin, että ystäväni ei halua puhua lapsettomuudestani ollenkaan. Hän ei kysynyt siitä mitään ja vaihtoi aina puheenaihetta, kun puhuin hoidoista. Hänen oli selvästi vaikea olla seurassani. Tämä häiritsi minua, sillä pystyn itse puhumaan lapsettomuudesta luontevasti ja mielelläni siitä kerronkin. Koen, että lapsettomuus on osa minua, eikä minun tarvitse sitä peitellä. Eilen tajusin lopullisesti, ettei minun ja parhaan ystäväni suhde enää ole sellainen kuin se oli vaikka vuosi sitten. Itse asiassa koko kaveripiirini on jakautunut kahteen kastiin (mielessäni): ne, jotka jollakin tapaa pystyvät samaistumaan minuun (vaikkevat kärsisikään lapsettomuudesta) ja jotka tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita minusta, ja ne jotka haluavat unohtaa koko lapsettomuuden tai jollakin tapaa vähätellä sitä. Ehkä hje jopa pelkäävät koko aihetta. Ja näin ystäväpiirini kapenee ja huomaan olevani ihan omalla planeetallani. Koen kuitenkin suurta tarvetta puhua näistä asioista, joten laitoin viestiä Simpukka-yhdistykseen kysyäkseni vertaistukiryhmän kokoontumisaikaa. Toivoisin löytäväni sieltä jonkun sielunsiskon menetetyn tilalle.