Oho! En näköjään ole käynyt blogissani yli vuoteen kirjoittelemassa... Lienee paikallaan tehdä tilannepäivitys! Sain keisarinleikkauksella suloisen pojan helmikuussa 2011. Kaikki on sujunut hyvin, vaikka kaipaankin pitkiä yöunia.

En halunnut alkaa pitämään odotusblogia, enkä myöskään vauvablogia. Kuitenkin viimeaikoina on herännyt ajatus uuden blogin aloittamisesta - sitten kun aloitamme hoidot toisen lapsen saamiseksi. Sinne on kuitenkin vielä aikaa, olenhan lääkärin (keisarinleikkauksen takia) määräämässä lapsentekokiellossa vielä puolisen vuotta!  

I'll be back...

Jaahas, on vierähtänyt kuukausi jos toinenkin siitä kun viimeksi tätä blogia päivitin. Suoraan sanottuna olin unohtanut koko blogin! Elämässäni on nimittäin sattunut ja tapahtunut niin paljon sitten viime postauksen, etten olisi vielä huhtikuussa voinut tällaisesta uneksiakaan! Pian keväisen Pariisin matkan jälkeen kävin työhaastattelussa ja kuinka ollakaan, sain paikan! Vanha työpaikka sai jäädä ja nyt elokuussa aloitin uudessa työpaikassa. Uusi työ tiesi myös muuttoa uudelle paikkakunnalle. Helsingissä vierähti 10 vuotta, joten aika suuri muutos oli pakata kimpsut ja kampsut ja muuttaa pikkukaupunkiin! Vieläkin tässä on totuttelemista, mutta arki on lähtenyt rullaamaan.

Kaikkein suurin, uskomattomin ja ihanin muutos on kuitenkin se, että toukokuussa sain tietää olevani raskaana! Raskauduin siis siitä hoitokerrasta, jonka alussa aloitin blogitauon. Vihdoin clomit + puregon-yhdistelmä tehosi!!! Tein raskaustestin eräänä toukokuisena keskiviikkoaamuna. Edellisenä iltana olimme juuri löytäneet itsellemme vuokra-asunnon uudesta kotikaupungistamme. Minulla oli ollut välillä hieman yököttävä olo ja nännit aristivat hitusen, mutta missään tapauksessa en ollut varma raskaudestani ennen kuin olin tehnyt 8 (!) raskaustestiä (viikon aikana). Kesäkuun alussa sitten raskaus varmistui varhaisultrassa ja nyt on menossa rv 16+1. Ultrassa on käyty muutaman kerran (kälyni luona ja np-ultrassa) ja viimeksi tänään kävin kuuntelemassa sydänääniä neuvolassa. LA on 30.1. Uudessa työpaikassa raskaudestani ei vielä tiedä kukaan, enkä ole kertonut asiasta läheisteni lisäksi kuin parille ystävälle, niille jotka ymmärsivät lapsettomuuden aiheuttaman tuskan ja ymmärsivät. Muille kerron vasta, jos äitiyslomalle asti pääsen (täällä uudessa kotikaupungissani ei nimittäin asu ystäviäni tai sukulaisiani).

En osannut nauttia raskaudesta ensimmäisen kolmanneksen aikana juurikaan, sillä pelkäsin jatkuvasti menettäväni lapsen. Ei tuo pelko ole minnekään hävinnyt, mutta nyt mieli on rauhallisempi. Teille kaikille lapsettomille, jotka olette lukeneet tämän postauksen tänne asti (itse lopetin lapsettomuusblogien lukemisen heti sille riville, jossa selvisi, että kirjoittaja oli raskautunut), haluan valaa toivoa. Ihmeitä tapahtuu. Anna elämän kantaa!

Syön nyt clomeja kolmatta päivää ja tänään aika gynelle ultraan. Aoitamme kai pistokset, ellei jotain muuta ilmene. Ajatus uuden hoitokerran vaiheiden raportoinnista tuntui niin ahdistavalta, että päätin ryhtyä blogitauolle. Yritän myös välttää muiden lapsettomuus-aiheisten blogien lukemista, jotta saisin ajatukset enemmän irti tästä ankeasta aiheesta. Aion myös jättää seuraavan projektin väliin, koska eivät nuo edellisetkään ole mitään tulosta tuoneet. Ehkä sitten syksyllä taas...

Mukvaa kevättä kaikille ja voimia koitoksiin.

Pariisin reissu vähän pitkittyi tuhkapilven vuoksi. Meidänkin ryhmästä tuli tuhkapakoilaisryhmä, joka päivien epätietoisuuden ja  pitkän, Euroopan halki kulkeneen bussimatkan jälkeen vihdoin viimein tänään saapui Suomeen. Kaikki lääkkeeni loppuivat kesken, mutta ei sen väliä, sillä ma tekemäni rasuakstesti näytti jälleen kerran negaa. Kovin kauaa ei tuota asiaa voinut jäädä murehtimaan, koska tärkeämpää oli keksiä keino saana ryhmämme suurin piirtein turvallisesti Suomeen. Luulin jo, että menkat alkoivat tänään, sillä olin havaitsevani verta paperissa, mutta taisivat väsyneet silmät tehdä tepposet, koska nyt ei ole näkynyt minkäänlaista tuhrua. Ehdin kuitenkin jo varata ajan Väestöliittoon ensi maanantaiksi. Jos menkat nyt sitten eivät ala, voin perua ajan vaikka huomenna... Nyt väsyttää aivan törkeesti! Onneksi olen Suomessa ja kotona!

Olen jälleen n. tsiljardinnen kerran sairaslomalla, nyt siis flunssan takia. Huomenna kyllä raahaudun töihin, ellei nyt tässä päivän aikana tule takapakkia. Ensi ma on lähtö Pariisiin, vaikkei kyllä ihan hirveästi nyt nappais, kunon kuitenkin lähdössä reissuun opiskelijoiden kanssa. Onneksi mukaan lähte yksi mukava kollegani, jonka kanssa mulla synkkaa ihan hyvin.

Olen tehnyt kaikki mahdolliset työjutut nyt, mitä voin kotoa käsin tehdä. No, yksi aine on vielä arvostelematta. Netissä olen surffannut ihan huvin vuoksi aika paljon, yrittänyt mm. hommata uusia soittoääniä ja muuta älyvapaata. Päiväunia ei oikein hotsita ottaa, joten kirjoitanpa nyt sitten vaikka tätä blogia.

Paino on päässyt nousemaan, koska en ole voinut lenkkeillä ja liikkua entiseen malliin. Olen myös lipsunut hiilaridieetistä. En vaan tiedä miksi en saa itseäni niskasta kiinni. Loppujen lopuksi paino putosi silloin loppuvuonna ika helpontuntuisesti, vaikkei se tietty silloin helpolta tuntunutkaan. No, kunhan tämän flunssan selätän ja palaan sieltä matkalta (ja sen jälkeiseltä Tallinnan aivot narikkaan-risteilyltä), yritän tarttua itseäni jenkkakahvoista ja raahata itseni juoksemaan ja pois karkkihyllyltä!

Tänään aloitin luget. En tiedä milloin ovis mahdollisesti oli, vielä eilen tuli sellaista ovisliman tyyppistä limaa, mutta kai se ovis nyt aikaisemmin oli. Otinhan pregnylin kuitenkin jo sunnuntaina. En usko, että mitään onnistumista nyt tulisi tapahtumaan. Miksi tapahtuisi, kun viimeeksikään ei tapahtunut ja silloin sentään sain ovisplussankin. Tälläkin lertaa miehelläni oli haluttomuutta, mutta onneksi ei sentään kai niillä kaikkein kriittisimmillä hetkillä. Eilen keskustelimme pitkään tuosta ongelmasta ja hän on valmis hakemaan ammattiapua. Uskomme kuitenkin molemmat, että kyse on työstressistä ja kaikesta tämän lapsettomuuden mukanaan tuomasta ahdistuksesta. En sitten tiedä, millä ilveellä näistä murheista pääsisi eroon... En kauheasti vatvo tätä pian päättyvää hoitokierrosta. Olen onneksi saanut päähäni muitakin ajatuksia kuin munasolun hedelmöittymisen miettimisen. Ainoa mikä nyt vaivaa on se, etten haluaisi tehdä sitä r-testiä ti 20.4., jolloin se ohjeen mukaan pitäisi tehdä. En minä sitä muuten tekisikään, mutta kun on nuo luget ja pitäisi tietää, milloin ne pitää lopettaa. Ja sitten on vielä se risteilykin, jossa saattaa olla tarjolla drinksu jos toinenkin. Kaikkein eniten tietysti haluaisin olla raskaana, mutta ei sitä halua edes ajatella, kun pelottaa niin paljon se, miten sen pettymyksen taas kestää.

Koirat ovat pari viikkoa hoidossa vanhempieni luona, joten kotona on ihanan rauhallista. Taidan siirtää ahterini sohvalle ja lukea vähän Henning Mankellia. Lukeminen vie aina ajatukset pois elämän harmaudesta.

Miksi taas hoidon yhteydessä sain flunssan? Ihan sama juttu viime kuussa! Ärsyttävää! Ja vielä se matkakin tulossa ja kauheesti töitä!

Ugh! Oon syönyt niin paljon herkkuja pääsiäisen aikaan, että en uskalla mennä vaa'alle seuraavaan kuukauteen! Se siitä vähähiilihydraattisesta dieetistä! Tosi asiassa lipsuin sen ekan oviksen yhteydessä aikamoiseen painonnousuun, joka pitäisi nyt kyllä saada kuriin. Mutta ensi viikolla on lähtö työmatkalle Pariisiin, joten jää kaurapuurojen ja raejuuston syönti taas vähän vähemmälle. Mutta ensi viikolla en syö sokeria. Lupaan! Kunniasanalla!

Perjantain ultra oli kiva. Ylilääkäriä ei tuntunut haittaavaan ollenkaan se, että joutui pyhäpäivänä tulemaan työmaalle. Kun kyselin yhtä sun toista hoitoihin liittyvää, hän vastasi juurta jaksain ja toetsi, ettei hänellä ole kiire mihinkään (ei varmaan, jos laskutti koko ajan jotain tuplahintaa...). Keskustelimme jopa femar-lääkityksen aloittamisesta seuraavan yrityskerran jälkeen. Ultrassa näkyi, että oikeassa munasarjassa oli kasvanut yksi 17 mm kokoinen rakkula ja muut olivat lopettaneet kasvun yrittämisen. Kohdun limakalvokin oli kunnossa. Kiitokseksi ultrauksesta veimme lääkärille pääsiäiskukkia. Hän vaan totesi, ettei halunnut lopettaa hoitoja, koska olimme nähneet niin suuren vaivan (pistin kierrossa 26 krt puregonia ja kävin muistaakseni 6 krt ultrassa!) 

Perjantaina ja vielä lauantainakin pistin puregonia ja sunnuntaina sitten pregnylin, vaikkei ovisplussaa tullutkaan. Pregnylin pistämisen jälkeen en sitten viitsinyt enää testaillakaan, kun ei se näyttäisi totuutta kuitenkaan. Mitään sen kummempia ovistuntemuksia ei ole ollut, toisin kuin viime kerralla. Olemme pupuilleet joka päivä nyt lääkärin määräyksestä. Pääsiäisenä kyläilimme miehen siskon luona, jossa oli kaikki miehen siskot perheineen ja veli tyttöystävänsä kanssa (yhteensä 19 ihmistä ja 2 koiraa). Kaikki tiesivät tilanteestamme ja jopa hoputtivat sänkyhommiin järjestäen meille kahdenkeskeistä aikaa. Sinänsä suloista, mutta aika ahdistavaa kans! Vielä huomenna yritämme pupuilla ja sitten annetaan asian olla. Ensi viikon olen onneksi siellä reissussa, niin ei ehdi piinailla ja tuskailla oireita tai niiden puuttumista! Jos ei tärppää niin olkoon sitten -kele tärppäämättä! Nyt meen lsyömään jätskiä, jotta housujen vyötärö voisi kiduttaa minua entistäkin enemmän! ;)

Kävin tänä aamuna ultrassa. Lääkäri, jonka vastaanotolla normaalisti käyn, oli lomalla, joten minun oli "tyytyminen" ylilääkääriin. Vein kaikki mahdolliset reseptit uusittavaksi ja minulla oli valmiina liuta kysymyksiä joita esittäisin koskien hoitojen jatkoa. Lääkäri alkoi jopa puhumaan jostakin toisesta lääkkeestä (oletettavasti femarista), mutta se juttu katkesi kun hän rupesi ultraamaan minua. Nimittäin kaikkien yllätykseksi jostain munasarjojeni uumenista löytyi, kp 27, n. 20 puregon pistoksen jälkeen joku johtofollikkeliksi tulkittava pallura. Siitähän sitten vasta ongelma muodostuikin, ainakin ylilääkärille! Jatketaanko puregon-lääkitystä vaikka pääsiäinen painaa päälle? Miten ultrat hoidettaisiin? Pistetäänkö prenyliä ja jos, niin milloin? Aikansa pohdittuaan ja kalenteria tuijotettuuan lääkäri uusi puregon-reseptini ja lupasi tulla ultraamaan minut PITKÄNÄPERJANTAINA (!!!) klo 13. Siihen asti pistelen puregonia ja sitten katsotaan, mitä tuleman pitää. Olen kyllä jo henkisesti luovuttanut ja itkuni itkenyt. Pyrin unohtamaan tämän koko asian, mutta eihän se tietenkään niin vain käy, kun toivonkipinä syttyy niin herkästi. Pelottaa myös, kuinka paljon miestäni tämä tilanne nyt rassaa, kun hänellä oli viimeksi niin kovat suorituspaineet. Kääks, en nyt halua kyllä ajatella yhtään mitään liian positiivista, itse asiassa en halua ajatella koko asiaa ollenkaan!

Eilen sain kirjeen ja s-postin Simpukka-yhdistykseltä. Vertaisryhmän tapaaminen olisi ollut eilen, mutta en päässyt paikalle, koska minun oli vietävä auto huoltoon. Ehkäpä ensi kerralla sitten. Vaikuttaa tosi hyvältä tuo vertaistukiryhmä. Toisaalta olen viime aikoina saanut kaikkein parasta vertaistukea teiltä netin kanssasisaret! Tuntuu, etten ole nin yksinäinen, kun täällä on ihmisiä, jotka välittävät ja ymmärtävät.

Katsoin juuri äsken pankkitilini saldon ja se oli 150 €. Sillä saan juuri ja juuri ostettua puregonin. Onneksi huomenna on palkkapäivä!

Puregon ei tehoa, eikäa nnostusta voida nostaa 50 IU:sta pääsiäisen takia. Vielä keskiviikkona menen ultraan, mutta silloin hoito tod.näk. keskeytetään. Parin viikon päästä lähden työmatkalle Pariisiin ja sen jälkeen ehkä aloitetaan taas clomit + puregon yhdistelmä. Mä olen taas ihan loppu ja rikki. Elämästä ei tule mitään.

Tapasin eilen parhaan ystäväni, jonka laskettu aika on kuukauden päästä. Emme olleet nähneet sitten marraskuun, jolloin hän kertoi raskaudestaan ja jolloin minä itkin silmät päästäni hänen olkaansa vasten tätä kauheaa kohtaloani. Tiesimme varmaan kumpikin, että tuona kyseisenä päivänä ystävyytemme liekki alkoi hiipua ja välillemme syntyi yhä levenevä kuilu. Soittelimme kuitenkin toisillemme ja juttelimme niitä näitä. Minä kerroin lapsettomuushoitojen etenemisestä, ystäväni kuunteli kaikki valitukseni ja koettu löytää lohduttavia sanoja.

Eilen kuitenkin huomasin, että ystäväni ei halua puhua lapsettomuudestani ollenkaan. Hän ei kysynyt siitä mitään ja vaihtoi aina puheenaihetta, kun puhuin hoidoista. Hänen oli selvästi vaikea olla seurassani. Tämä häiritsi minua, sillä pystyn itse puhumaan lapsettomuudesta luontevasti ja mielelläni siitä kerronkin. Koen, että lapsettomuus on osa minua, eikä minun tarvitse sitä peitellä. Eilen tajusin lopullisesti, ettei minun ja parhaan ystäväni suhde enää ole sellainen kuin se oli vaikka vuosi sitten. Itse asiassa koko kaveripiirini on jakautunut kahteen kastiin (mielessäni): ne, jotka jollakin tapaa pystyvät samaistumaan minuun (vaikkevat kärsisikään lapsettomuudesta) ja jotka tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita minusta, ja ne jotka haluavat unohtaa koko lapsettomuuden tai jollakin tapaa vähätellä sitä. Ehkä hje jopa pelkäävät koko aihetta. Ja näin ystäväpiirini kapenee ja huomaan olevani ihan omalla planeetallani. Koen kuitenkin suurta tarvetta puhua näistä asioista, joten laitoin viestiä Simpukka-yhdistykseen kysyäkseni vertaistukiryhmän kokoontumisaikaa. Toivoisin löytäväni sieltä jonkun sielunsiskon menetetyn tilalle.